Miten minä koen tämän luonnon, joka on minulle henkireikä siihen maailmaan, mikä tuntuu omimmiltaan. Koen että ympäristöt joissa kuljen, ovat minun pyhättöjä jotka antavat ohjeita ja viisauksia kun vain jaksaa nähdä mitä vinkkejä se milloinkin eteen heittää.
Teokseni kertovat minun matkastani. Imen kaiken jonka, haluan elämääni sisällyttää ja tietenkin kunnioitan sitä, mitä ympäristössä aikansa kulkeneet ihmiset ja muut elolliset olennot ovat olleet ja tietäneet.
Rakastan hassuja kohtia jolloin huuleni nousevat hymyyn, niitä kohtia jotka pysäyttävät minut. Hetkeksi.
Kuva: Pavel Svodoba
Otsamolla, tuolla taivasta hipovalla kohdalla pyörähdän useamman kerran vuodessa. Jos ulkona sataa voi istahtaa pienelle päivätuvalle piirtämään.
Olen kertakaikkisen huvittunut monesti luonnon keksimistä tyypeistä, nämäkin hippiäiset ovat sangen mukavia hahmoja. Niihin voi kompastella jos ei niitä kunnioita ja kulje varovasti tallomatta niitä.
Nämä ylväät yksinäiset ja sinnikkäät männyt sekä koivut jotka sinnittelevät kivien päällä vuodesta toiseen on jotakin todella kunnioitettavaa. Ei sitä tarvitse niin paljoa selviytyäkseen elämässä ja kuitenkin he ovat paraatipaikoilla, niillä kauneimmilla kivillä hyvien näköalojen ympäröimänä. Nöyränä katson ja kumarran, näille sinnikkyyttä esimerkillisesti opettaville ylväille puille.
Tunturien päällä voi tuntea suurempaa yhteyttä maailmankaikkeuteen. Ei voi kuin ihmetellä näiden säteilijöiden ajatuksia seisoessaan pitkään paikoillaan. Tekee ihan mieli itsekin jäädä paikoilleen ja nuuhkia ilmaa, sulkea silmänsä ja tuntea miten ajatukset ja mieli lähtee lentoon jonnekin tuntureiden yläpuolelle. Sitä voi kaarrella ja kiemurrella loputtomiin siinä äärettömyyden tilassa ja kuunnella ihan rauhassa mitä tuuli haluaa sanoa.
Monesti mietin kun vesi tai jokin muu heijastaa maailmaa toisin päin. Satuhahmot Kufittaret ja muut jotka asuvat maan alla haluavat ehkä jutella hetken kanssasi. Näihin peili ilmiöihin haluaisin joskus sukeltaa, vain tuossa saattaisi olla kovinkin kylmä vesi.
Sitten nämä rantarungot tai leijonat jotka tulevat niin tykö ja ovat niin voimakkaita ettei niitä voi ohittaa hymyilemättä. Sitkeästi ne kurottavat aurinkoa kohden vaikka olisivatkin jo parhaat päivänsä nähneet.
On aivan pakko kävellessä tai vesillä ollessa katsoa mihin menee ja astuu, nämä kivet muistuttavat siitä. Joskus on kelkan kanssa moiseen törmätty ja seuraamukset muistetaan kehossa. Ei tarvitse olla kiirettä niin ylväänä nuo murikat paikoillaan seisovat ja muistuttavat kiireettömyydestä.
Joskus tuntuu että kohtaa jotakin pyhää, johon ei tarvitse puuttua millään tavoin ja on hyvä antaa paikan olla aivan rauhassa. Ehkä se on ollut jokin tarpeellinen pyydys tai muuta, mutta jos haluaa vain miettiä hetken kohteen lähellä, mitäköhän siinä on aikoinaan tehty niin se voi avata kaikenlaisia ajatuksia. Sellaisen tuokion jälkeen onkin hyvä jatkaa matkaa ja jättää paikka rauhaan koskematta mihinkään.
Rospuutto on omanlaisensa kokemus, silloin saa oikeasti olla rauhassa hiljaisessa Inarissa. Voi vain kuunnella kevään muuttolintuja, jään poksahtelua ja nauttia siitä mitä luonto parhaillaan antaa.